(...) how boring and useless the modern studies (...) on the problem of God seem to me (...) all the classical arguments for or against the existence of God seem to me naive and even childish (...) We must content ourselves with personal certitudes, with wagers based on dreams, with divinations, ecstasies, aesthetic emotions. That also is a mode of knowing, but without arguments (of whatever nature: logical, cosmological, ontological, etc.).

(Mircea Eliade: No souvenirs)

Järjen ihailuun ja ihannoimiseen sisältyy prinsiippi, joka ei ole järjenmukainen. Kun halutaan käännyttää tai pakottaa toisia järjen "noudattamiseen", ollaan jo järjen vaikutuspiirin ulkopuolella, tahdon, politiikan maailmassa (...) Mutta hyvin pian nähtiin, että ihmisessä on muitakin väkeviä voimia kuin järki; järjen kultin vieminen äärimmilleen nostatti vastareaktioksi tunteen emansipaation, joka vaikutti koko seuraavaan vuosisataan. Sen piiriin kuului myös uskonnon ja historiallisten instituutioiden kunnioitus, vanhan ihailu ja kiinnostus epäsäännölliseen ja poikkeavaan.

(Matti Klinge: Romanus sum)

Kun pyhältä Antoniukselta erämaassa kysyttiin, mistä hän osasi erottaa nöyrinä saapuvat enkelit ja hienosti naamioituneet paholaiset toisistaan, hän vastasi tietävänsä sen siitä miltä hänestä tuntui niiden lähdön jälkeen. Kun enkeli lähtee pois, ihminen tuntee vahvistuneensa sen läsnäolosta. Kun paholainen lähtee pois, hän tuntee kauhua. Suru on nöyrä enkeli, joka jättää ihmiselle voimakkaat, kirkkaat ajatukset ja käsityksen omista rajoista.

(Andrew Solomon: Keskipäivän demoni)

Kaikki vallankumoukset tarvitsevat symbolisen sankaritekonsa ja juhlittavan päivämäärän (...) vallankumousten (...) mielenkiintoisiin piirteisiin kuuluu suurmieskultti. Vallankumous syrjäyttää edelliseen järjestelmään liittyneet kulttihahmot ja nostaa tilalle uusia, omaa aatettaan ilmentäviä. Tähän ideologis-pedagogiseen aspektiin liittyy historiallinen, itse vallankumoukseen keskeisesti vaikuttaneiden henkilöiden muistaminen. Kiitollisuus ja esikuvallisuus liittyvät toisiinsa.

(Matti Klinge: Romanus sum)

I feel like shouting: That is my world, that is the reason I was created etc. And every time I visibly betray this vocation and let myself be sidetracked by work and obligations which are not my destiny - I fall sick.

(Mircea Eliade: No souvenirs)

Raamattu on pitkän prosessin tulos. Se sisältää paljon historiaan sidoksissa olevia näkemyksiä, joista emme voi enää pitää kiinni (...) rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntökään eivät anna selviä vastauksia, kun kirkko hakee kantaansa uusiin kysymyksiin. Vastauksia on kuitenkin etsittävä. Monet kysymykset ovat kuitenkin niin vaikeita, että vastauksia on etsittävä yhdessä eri alojen asiantuntijoiden kanssa (...) on kyettävä toimimaan jarruna asioissa, jotka uhkaavat ihmisen arvoa ja kunniaa (..) Joistakin asioista joudumme tunnustamaan, että emme tiedä.

(Arkkipiispa Jukka Paarman haastattelu, Savon Sanomat 30.11.2002)

Traditio (-sana) on latinaa, mutta vastaava kreikankielinen sana on täysin samalla tavalla rakennettu. Kumpikin merkitsee eteenpäinviemistä, siirtämistä ja myös opetuksellista siirtämistä. Nykykreikan yliopistokielessä traditio tarkoittaa luentoa. Se ei suinkaan ole mikään muinaismuisto, vaan todella jotakin, mikä edustaa elävää jatkuvuutta. Ero on varsin suuri.

(Metropoliitta Johannes: Lähimmäiset)

(... ) It is useless for the U.N. to send troops (...) if it doesn´t at the same time send some historians of religion familiar with archaic myths and ´primitive´ millenialist ideologies (...) no fruitful dialogue is possible as long as the white partner in the discussion does not understand the mythology (camouflaged or not) of the ´native´ (...) The history of religion and religious ethnology are of a much more urgent usefulness in the politics of today than are economics or sociology.

(Mircea Eliade: No souvenirs. Journal 1957-1969)

Tämän päivän älymystöä uhkaa erikoistuminen: nykytutkijoiden tapa vallata kapea tutkimusala, josta he hallitsevat kaiken. Tutkija joutuu tällöin tutkimusalansa vangiksi. Pohdiskelevalle harrastelijamaisuudelle on nyt olemassa selkeä tarve. Vähän hienostuneemmin voisimme kutsua sitä poikkitieteelliseksi uteliaisuudeksi. Jotkut ihmiset väittävät, että meidän on tiedettävä paikkamme, oltava rajallisen alueen asiantuntijoita. Kaikki kunnia huippututkimukselle, mutta tärkeämpää luonteen kasvattamisen kannalta (...) on hyvä harrastelijamaisuus, rakkaus ja sammumaton pyrkimys laajempaan kuvakulmaan, kyky nähdä yhteyksiä huolimatta rajoista ja esteistä (...) meissä elää tarve (...) kohdata joku, joka yrittää sitoa olemassaolon kokonaisuudeksi. On myös toinen tie: oman ymmärryksen syventäminen.

(Owe Wikström: Läsnäolon taito)

(...) suomalainen ajattelee Tukholmassa, että tämä kaupunki oli vuoteen 1809 saakka myös kaikkien suomalaisten (...) pääkaupunki, että sinne suuntautui voimakas muuttoliike täältäpäin (...) Tukholman kuninkaanlinnan rakentamiseen käytetyt valtionvarat oli koottu kaikkialta valtakunnasta; se on siis meidän historiaamme. Kuninkaanlinna ja sen aarre- ja varuskamarin esineet ovat (vuotta 1809 edeltävältä ajalta) yhtä lailla meidän; älkäämme riistäkö itseltämme omaa historiaamme, älkäämme antako ruotsalaisten riistää sitä meiltä. Samalla tavalla saavat ruotsalaisetkin Viaporissa, Sveaborgissa, ajatella kulkevansa omalla maallaan; heilläkin on siihen historiallinen perintöoikeus.

(Matti Klinge: Romanus sum)

Humanistisilla tieteillä ymmärretään perinteisesti ihmisen tieteellistä tutkimusta kulttuuriolentona (...) Mutta humanismi elämänasenteena on jotain muuta. Haluan määritellä sen tavaksi suhtautua kriittisesti ajan tapahtumiin, pyrkimyksiin ja trendeihin pitäen silmällä sitä, miten ne vaikuttavat asianosaisten ihmisten hyvään. Tämä edellyttää omaa mielipidettä ja halua tuoda se julki ja puolustaa käsitystään myös silloin, kun se on kiistanalainen ja aika sen puolesta taistelemiseen ei ehkä ole sopiva. Asian luonteeseen kuuluu, että sellainen mielipide on subjektiivinen ja henkilökohtainen. Vaatimus objektiivisesta pätevyydestä on itsekorostusta, mutta vahva vakuuttuneisuus käsityksen oikeellisuudesta on välttämätön. Sen vastakohta on välinpitämättömyys tai alistuminen vallankäytölle, jonka oikeutus täytyy kyseenalaistaa (...) en pidä siitä, että minua kutsutaan "humanistiksi". Kutsun näkökantaani mieluummin osallistuvaksi ajan kritiikiksi.

(G.H.von Wright: Elämäni niin kuin sen muistan)